Kirmot porskutti myrskyjä väistellen tavoitteeseensa suloisessa Suomen kosteassa suvessa

Sataa ja saattaa tilaisuuden tullen paistaa, jos silloinkaan

Molemmat iltapäivälehdet ja vielä vuoronperään ovat tämän vuoden jaksaneet toitottaa liikaoptimistisia sääennusteita. Kevään piti oleman ennätyslämpimän ja tuleman aikaisin. Lopputulos: vappuna järvi jäässä ja jäät lasissa – kesä myöhästyi viikon pari ja koulujen päättäjäispäivänä myrskysi. Seuraavaksi lehdet hehkuttivat valtaisia helteitä jo ennen juhannusta. Lopputulos: yleisurheilun EM -kisat pääosin sateiset ja koleat ja tässä vaiheessa koko heinäkuu näyttäisi olevan yhtä matalapaineiden ylilentoa, jota ei auta muu kuin kunnioittaa asennossa seisten sateenvarjo ja tietokoneen virtajohto kädessä, sillä ei niitä tohdi kumpaakaan pistorasiaan työntää. Juhannusaatosta ja -päivästä voimme sentään olla kiitollisia, mutta siihen se sitten tuntuukin jäävän.

   Pitkäaikaisennusteisiin ei ole mitään luottamista, eikä missään tapauksessa niiden pohjalta tehtäviin lööppeihin. Metsään menevät kuin hevosmiesten puheet, joista ei jää kuin rieska raitille. Tunnelma on huolestuneen kireä kirjoittaessani tätä sunnuntain ukkossateiden katveessa tippuvien räystäiden alla. Hajanaista lotinaa kuuluu avoimesta ovesta kuin Laukkasen ex -rakkaan kumisaappaista navetalta.  Perjantaiksi ja lauantaiksi luvataan tässä vaiheessa ”saavista niskaan ja vielä varmuudeksi kylmää” -tyyppistä keliä. Nyt on pantava kädet olkapäitä myöten ristiin, että tämäkin pitemmän ajan ennuste kaatuisi kuin heinä Hermannina, sillä Kirmojen kannalta loppuviikon kolme päivää ovat ne ratkaisevat.

   Viitasalon Marita soitti illalla. Ei flyygeliä vaan ihan kännykkään. ”Onko huono hetki?” ”Ei tässä mitään, katselen Lapinlahden eliittikisoja (en tiedä olisinko kehdannut sanoa, jos meneillään olisi ollut – no arvaatte kyllä mitä…)”. ”No niin mekin Soilen kanssa (silloin olisi ollut todella hurjaa, jos hän olisi siihen vielä näin jatkanut…) Laitettiin Hirvosen Eeron kanssa flyygeli vireeseen ja kaikki on hyvin”.  Hieno homma – kirkossa on se hyvä puoli, että sen katto pitää – tosin ukkossäällä sisäilma voi olla hautovan kuuma ja aiheuttaa naispuolisille esiintyjille yllätyksen aidossa Miss Märkäpaita -hengessä. Jään odottamaan, kuinka huomenissa käy… Kerran Kirmojen avajaiskonsertin alkajaisiksi salama löi laakavedon kirkon ristiin – ja kuumaa oli soittajilla (taisi olla Jyväskylän sinfonia) ja yleisöllä. Jätän haaveilun nyt sikseen, sillä Jere tuli vintissä hakemaan minua yöpuulle.

Isosalo ja Viitakoski

Soile Isokosken ja Marita Viitasalon yhteistyö on hioutunut saumattomaksi ja vaistonvaraiseksi. Voidaan perustellusti mukailla Nummisuutareita: Soile on Marita ja Marita on Soile tietenkin sillä kapealla erolla, että instrumentit poikkeavat hivenen toisistaan. Toisen voi ostaa kaupasta – toinen on biologissyntyinen. Molempia on mahdollista kehittää huippuunsa geeniperimän, ympäristötekijöiden ja ahkeruuden rajoissa.

   Aivan varmasti nämä tekijät yhdistyvät mutkattomasti sekä Soilessa että Maritassa. Lopputulos on vaivattoman kodikasta koettavaa, sillä jännittää ei esiintyjien puolesta tarvitse: he kyllä osaavat hommansa. Asiansa osaavan ei tarvitse egoilla (pönkittää itsetuntoaan) kukkoilemalla ja oikuttelemalla. Työ puhuu puolestaan – muu on tarpeetonta.

   Niinpä sitten konsertti oli komeaa kuultavaa. Hienovarainen yhteistyö purki pois kaiken epäolennaisen: läsnä oli vain musiikki, joka soljui katkeamattomina sävelten aaltoina tunnetilasta toiseen pudoten välillä käsittämättömistä sfääreistä epätoivoisen murheen laaksoon. Musiikki on todella sydämen ääntä sydämelle.

   Järjessäni olisi entistä pahemmin puutteita, mikäli edes ajattelisin arvioivani itse laulua ja soittoa. Itse asiassa haluaisin tutkituttaa sen kriitikon pään, joka kehtaisi laukoa taiteilijoiden osaamisesta jotakin negatiivista. Silloin kyse olisi arvostelijan itsensä egoilusta. Olisiko mahdollista ajatella, että hyvä arvostelu voisi olla myös positiivinen ja ylistävä, vai pitäisikö aina ja kaikesta löytää jotakin mieltä pahoittavaa.

   Musiikin kieli on kansainvälinen ja sanaton on sydämeni laulu. Tietenkin ohjelmisto oli vaikea kaltaiselleni maalaismollikalle, mutta tangoa ja humppaa kuulee päivittäin riittämiin. Silti konsertin ylimääräisinä kuullut Eino Leinon Rauha ja Armas Maasalon ja Hilja Haahden nykyinen virsi numero 548 ”Tule kanssani, Herra Jeesus” saivat kyyneleet valumaan poskille. Juuri liki kirkkoa sijaitsee Helvi ja Väinö Viitasalon hautakumpu ja rakas appeni lepää vielä siunaamattomana kappelissa. Encore -valinnat kertovat myös esiintyjien lujasta maailmankatsomuksesta ja nöyryydestä taidettaan kohtaan.

Kirmojen helmi: onnellinen maailmanloppu

Keskiviikon Keskisuomalaisen avajaiskonsertin arvostelu osoitti nöyrää viisautta – tilanne kirkossa oli juuri niin kuin artikkelissa kauniisti kuvattiin. Samaa suvereenia osaamisen hulvatonta mallia on tarjonnut kolmen päivän ajan Riku Niemen rytmiklinikka. Henkeä haukkoen ja välillä pois puhallellen on saatu hämmästellä seitsemän huippumuusikon rantautumista opettamaan musiikin harrastajia.

   Opetus ja mallit ovat keskeisiä pyrittäessä kohti kehittyneempiä tasoja. Silloin korostuu oikea oppi. Opettajilla ja valmentajilla on aivan erityinen vastuu juuri lasten ja nuorten tapauksessa. Vääriä oppeja on vaikeaa myöhemmin korjailla. Rytmiklinikassa yhdistyvät paras mahdollinen valtakunnallinen opetuksen taso ja huippumuusikoiden innostava karisma. Jään mielenkiinnosta ja suolikaasuista pullottaen odottamaan, millaisia versoja kylvetyt siemenet Apulannan voimalla vielä tulevaisuudessa työntävät.

   Yhdessä soittamisen ja musiikin riemu raikuivat Herajärven koululla kolmen päivän ajan. Tiistai-iltana opettajat soittivat oman konserttinsa tietenkin virtuoosimaiseen tyyliin. Keskiviikkona oli sitten sadonkorjuun aika.

   Istuin katsomossa hämmästyksestä orgastisesti hämmentyneenä: miten tässä ajassa oli mahdollista tuottaa lähes puhtaasta taulusta 1.5 tuntia noin mahtavaa musiikkia, jonka tekemiseen kaikki kurssilaiset osallistuivat. Mietin siinä, miten huikeita yhteisöllisiä arvoja ja terveyden edistämistä tällaiseen toimintaan täytyykään liittyä. Mietin myös sitä, miten olisi mahdollista levittää tuo Saarijärvi -salin tunnelma jokaiseen kotiin ja tietoisuus siitä, miten yhdessä tekemällä ja oikealla taidokkaalla opetuksella voidaan saada ihmeitä aikaan jo näin lyhyessä ajassa ja mitä kaikkea tuon kokemuksen täytyy merkitä niille nuorimmille kurssilaisille, jotka saattoivat paahtaa sydämensä kyllyydestä yhdessä huippumuusikoiden kanssa. Eikä siinä kaikki: tämä kaikki on mahdollista saavuttaa kaikessa tekemisessä. Omiin tunkkaisiin nurkkiin linnoittautuminen, vapaaehtoistyön tahallinen mollaaminen ja kitkerä kateus saavat aikaan vain negatiivisen pessimistisen kierteen, jolla tätä maata ei rakenneta. Ansaitusti kiittävä ja kannustava ilmapiiri on terveen kehityksen elinehto – ei lyövä ja alistava.

   Rytmiklinikka on Kirmojen ehdoton helmi. Sen mahdollistaminen tulevaisuudessakin edellyttää sitä, että koko paikkakunta ottaa Kirmot omakseen ja päättää käydä joukolla konserteissa. Vain sillä tavalla kyetään luomaan taloudelliset edellytykset huipputason säilyttämiselle. Vaikka Rytmiklinikan saaminen Saarijärvelle perustuu ystävyyden, toisen kunnioittamisen ja luottamuksen arvoihin, tarvitaan toki näin mielettömän taiteellisen tason säilyttämiseksi rahaakin, joka ei tunnetusti puussa kasva. Mielestäni ei olisi kohtuuton uhraus, jos jokainen paikkakuntalainen ottaisi tavakseen käydä vuosittain vaikka yhdessäkin Kirmojen konsertissa ihan itse sinne lipun lunastamalla. Minä takaan, että kokemus olisi huikaiseva ja silmiä ja erityisesti korvia aukaiseva. Se saattaisi aukaista myös positiivisen kierteen, kuten sen, että maailmanlopustakin tulee onnellinen tai että särkyneet toiveet jäävät särkymättä, kuten kurssin päätöskonsertissa kuultiin. Korkeimpiin sfääreihin kohoavien superlatiivien kehystämät kiitokset Riku Niemelle, Jari ”Kepa” Kettuselle, Peter Engbergille, Tuure Koskelle, Risto Salmelle, Tero Saartille ja Mikael Konttiselle oppilaiden hyväksi tehdystä arvokkaasta työstä, josta me muutkin pääsimme osallisiksi!

Kun taivas repesi

Hirvittää on lievä teonsana kuvaamaan niitä tunteita, jotka velloivat kropassa koko viikon paikallis- ja täsmäsäätä tiiratessa. Täsmällisin säätiedotus saadaan ikkunasta ulos vilkaisemalla, eikä sillä ole välttämättä paljoakaan yhteistä ennusteiden kanssa. Avajaiskonsertin juonnossa tulin todenneeksi, ettei Pylkönmäellä sada, mikä oli tietysti paljon sanottu.

   Tämä varmaan tulkittiin kirkon alttarilla lausuttuna rukoukseksi, sillä mikään muu ei voi selittää sitä, mitä lopulta tapahtui. Ajaessamme kohti Pylkönmäen Karjalan kunnaita korkeampia Suomenselän mäkiä kohti alkoi lounaasta tuleva kosteus tiivistyä sateeksi maaston kohotessa. Sade tiheni kaiken aikaa niin, että kuppituoleista sitä piti kallistaa pois ja kanttiinin pressukatolle kertyi pikku hiljaa hirmuinen painauma. Tilanteessa piili vahva epätoivoisen negatiivisen kierteen mahdollisuus.

   Urhoollisesti esiintyjät veivät läpi äänentoistoharjoitusta ihmisten virratessa yhdessä veden kanssa paikalle. Sitten puolen seitsemän aikoihin kuin taikaiskusta aivan yhtäkkiä taivas repesi auki kuin esirippu ja takaa paljastui kauniin sininen horisontti ja aurinko. Järjestäjät, esiintyjät ja sankasti paikalle tungeksiva yleisö hymyilivät kilpaa sen kanssa. Vain saarijärveläisten epäuskoisten Tuomaiden joukko jäi kotiin, sillä siellä satoi vielä seitsemän aikaan. Ei kannata aina uskoa säätiedotuksia, eikä liikkua säiden perässä Suomen suvessa. Jää pian elämä elämättä ja konsertti kokematta.

    Varsinainen Tommin ja Mikaelin konsertti Jorma Kääriäisineen ja Riku Niemen huippumuusikoineen oli taattua tavaraa. Minusta ei ole varsinaisen musiikin arvostelijaksi, mutta vaikutelmaksi jäi omien poikien johtava rooli - ja hyvä niin. Pääasia ovat Tommi ja Micke, jotka kutsuvat vierailijan.

   Edeltäneestä sateesta huolimatta Yrittävän pihan täytti ennätysyleisö: laveasti arvioiden hiukan vajaat tuhat katsojaa. Ihminen tapasi toisensa, makkara syöjänsä ja musiikki kuulijansa. Tällä Lehtosen Kaken alkujaan ideoimalla konsertilla on paikkansa Kirmojen ohjelmassa. Se sisältää iskelmällistä musiikkia, ja tilaisuus sopii myös kaikille sellaisille, jotka vierastavat selvästi irrottelevampaa festari -tunnelmaa. Siihen kuuluu erottamattomasti pienen, vaatimattoman, sodissa mittavia uhrauksia tehneen Saarijärveen liittyneen Pylkönmäen henki. Tätä konserttia ei voisi muualla järjestää.

Kohti viikonlopun sydäntä

Sade oli edelleen kovin herkässä – ei tarvinnut kuin yskäistä, niin jo kastuivat muutkin paikat kuin vain housut. Edellisenä päivänä päivitetty täsmäsää ennusti perjantai-illaksi runsasta sadetta. H -hetken lähestyessä ennuste alkoi kuitenkin hetki hetkeltä kohentua, ja ensimmäinen pieni kuuro saatiin vasta ilta kymmenen jälkeen Erja Lyytisen esiintyessä.

   Perjantai ja lauantai muodostivat Kirmoissa kokonaisuuden, johon tarjottiin edullinen yhteislippu. Molemmat illat päättyivät Suomi -rokin supernimiin, joilla on myös uutta materiaalia: Apulanta ja Neljä Ruusua. Kumpainenkin osasi asiansa ja molemmilla on faninsa. Itseäni sykähdytti erityisesti Ilkka Alangon, Kode Koistisen ja kumppanien tunti 20 minuuttia kestänyt huikea äänten ja valojen ilotulitus. Syksyllä ilmestyy uusi levy ja alkaa kiertue. Monella tasolla todentunut uusi tuleminen näkyi ja kuului yhtyeen kokonaisesiintymisessä niin lavalla kuin sen ulkopuolella.

   Palefacella on uskomaton bändi – aivan maan eturivin soittajia. Kun kysyin kokoonpanon Saarijärveltä lähtöisin olevalta managerilta Sami Peuralta (jonka minuakin opettanut äiti Elsa vietti 90 -vuotispäiviä juuri samalla kellonlyömällä), kuinka on mahdollista, että he lähtevät räppärin mukaan, kertoi Sami, että he haluavat soittaa Karri Miettisen (Palaface) kanssa. Kyseessä on varsin musikaalinen kaveri ja esitys oikeastaan poikkitaiteellinen. En oikein ymmärrä koko räppiä, mutta myönnän yllättyneeni konsertista myönteisesti.

   Hävettää tunnustaa, etten ollut nähnyt Erja Lyytistäkään ennen, vaikka Rinteen Jone ja Ritvasen Kalevi viettävät iltoja häntä videoilta ihaillen. Siinäpä oli mieletön pakkaus. Supliikki oli, kuten Kuopiosta kotoisin olevalle savolaiselle kuuluukin, hallussa. Ilmestystä kelpasi miehen silmällä katsella ja se ääni ja kitaran ääni, joka sinkosi neljästä erilaisesta pelistä, jotka seisoivat ojennuksessa esiintyjän vieressä lavalla. En yhtään ihmettele, että Erja Lyytinen on kansainvälinen tähti – ja mitä kaikkea hänestä vielä kuullaankaan.

   Aikakone on palannut aikamatkalta ja varttunut. Meno oli tuttua ja lavan vieressä tungeksiva yleisö lauloi mukana ulkomuistista. Konttisen Micke tuli ennen Kukonhiekan settiään haistelemaan tunnelmaa. Niin, miltä mahtaisikaan kuulostaa Sanin ja Micken duetto? Ei pahalta, voisin kuvitella.

   Kun Jone ja Kalevi odottivat Erja Lyytisistä, minä odotin Eriniä. Tutustuin häneen talvella hieman kyseenalaisessa Maria -showssa, jossa sillä kertaa paksunnettiin penistä. Ei Herra paratkoon henkilökohtaista vaan jonkin Thaimaaseen lähtevän stuntin. Erin esiintyi musiikkivieraana. Totesin hänet supersympaattiseksi ja taitavaksi esiintyjäksi. Tietysti siinä jo lähetyksessä keskusteltiin keikasta Saarijärvelle.

   Erin tuli suoraan Tammerfestistä, nääs, kuten niin moni taiteilijoistamme. Ei kulunut kuin hieman rapia puoli tuntia siitä, kun keikkabaku kurvasi teltan taakse siihen, kun Erin jo säteili kesämekossaan Kirmot -areenan lavalla. Erinin mies soittaa bändissä kitaraa, joten hänellä on tarvittaessa kättä pitempää, jos innokkaat fanit käyvät liian kuumiksi. Se on hyvin mahdollista, sillä Erin on yksinkertaisesti aivan ihana. Hän kertoi bäkkärillä uuden levyn olevan tekeillä. Sooloura on todella lähdössä hyvään lentoon.

   Telttaohjelman paikallisvärin tarjosi Faux perjantai-illan aluksi ja ihan komeasti. Lauantain aloittivat taas Teemu Vesterisen paikalle loihtimat Heli Sutela, Ilari Johansson ja Ismo Leikola. Täytyy ihailla sitä yleisön ottamista, sillä stand -up koomikko on todella yksin yleisönsä armoilla. Yleisö on ostettava joka ikinen kerta uudelleen. Se ei onnistu pakottamalla: joko naurat tai itket ja naurat! Nyt naurettiin Takalan Heikin selkäkeikkanauruja, niin että tyrät rytkyivät ja taisi joiltakin pikkaisen lirahtaa…

   Tämän kesän uutuus oli Nummikosken Jannen jo kauan toivoma kakkoslava liki ravintolatelttaa. Siellä soitti molempina iltoina bilebändi The Loud, ja miten soittikaan: todella taidokkaasti ja moni-ilmeisesti. Tunnelman ja kaljan noustua päähän sai innokkaimpia juhlijoita hätistellä hyppimästä lavan reunalta hivenen kauemmaksi. Kyllä meininki oli hyvä!

   Lauantaina iltapäivällä lavan valloitti tämän hetken lasten ykkössuosikki Hevisaurus, jonka lempipizza on Hevipizza. Lapsia tuli teltta täyteen pitemmästäkin matkasta. Minua korpeaa aina se, jos lapsia vedätetään kaupallisesti lipan alta. Toki Hevisauruksessakin kulkee mukana niitä elementtejä, mutta se kumoutuu kepeästi sillä, että muusikot ovat tosi taitavia. Oli aika suoritus laulaa noin puhtaasi maskin alta. Lordi on toinen tunnettu roolibändi, mutta kyllä Hevisauruksen keikkatahti ja levymyynti hakkaavat euroviisuvoittajan fifty sixty. Suattaapa hyvinkin olla, että saurukset eivät esiintyneet Kirmoissa viimeistä kertaa, jos sitäkään.

Kaikki Koplaantui sunnuntaina

Mieli ei ollut virkeä sunnuntaina viikon valvomisen jälkeen, mutta kylläkin tyytyväinen karikkoisten päivien läpi tyylikkäästi seilattuamme. Raikas nuorten laajasti tunnustusta saanut kansanmusiikkipohjainen Koplamme helisytti Saarijärvi -salissa kaksi pitkää konserttia. Siitä välittyi yhdessä esiintymisen ja musiikin riemu, joka kulkee sukupolvesta toiseen terveyden edistämisen vahvana ketjuna. Niitä siemeniä Kirmot haluaa olla kylvämässä sekä Riku Niemen rytmiklinikan että esikuvien muodossa.

Tavoite täyttyi, mutta uusia vielä on - onneksi

Kirmojen periaatteet ja arvot käyvät ilmi edellisistä kappaleista. Tämän kesän päätavoitteena oli saada niin paljon kävijöitä, että jatkossakin voisimme jatkaa tällä mahdollisuuksiimme nähden maksimaalisen korkealla tasolla. Haasteellisen ilmaston armoilla saimme huokauksiimme avun ylempää pahimpien myräköiden mentyä hipaisten ohi. Samalla yleisö varmasti totesi, että hulppealla teltta-alueella kesäinen joskus vääjäämätön satunnainen sadekuuro ei tunnelmaa haittaa.

   Nyt status post festum -tunnelmissa tätä kappaletta maanantaina kirjoittaessani kaatosateen piiskatessa ikkunaan käy todeksi, että teltat kohoavat jälleen ensi heinäkuussa. Tällä linjalla jatkamme. Parannettavaa on aina mm. palvelussa suurten yleisömäärien tullessa telttaan vieraaksemme. Silloin toivomme muistettavan, että kyse on festarista, jossa emme ole yksin, vaan jonoja pakostakin syntyy. Tietysti teemme kaikkemme jatkossakin jonotusaikojen minimoimiseksi. Toivomme iloista omaa paikkakuntaa tukevaa juhlamieltä, jonka huumassa on hyvä muistaa, että Kirmot toteutetaan pääsääntöisesti vapaaehtoistyöllä amatööriasiakaspalvelijoiden toimesta, mikä tekee juhlasta toisaalta myös kodikkaamman. Ja sitten se päätöskonsertissa esittämäni tavoite: mitäpä, jos jokainen kynnelle kykenevä saarijärveläinen kotiedun siivittämänä kävisi vähintäänkin yhdessä Kirmojen konsertissa. Jo se tekisi toimintamme ja kirkkaasti mahdolliseksi. Sen lisäksi meillä on tietysti paljon vieraita kaukaakin Suomesta. Ja vielä: opetelkaa ostamaan lippunne ennakkoon – Ilosaarikin Joensuussa myydään loppuun jo hyvissä ajoin…

    Kiitos teille siitä, että teitte toimintamme mahdolliseksi – palataan Kirmoihin ensi heinäkuussa!

Tapani Kiminkinen

Maalaislääkäri, Art Lumperoinen ry, hallituksen pj